Mojacaria ja kyyneleitä

Hola on vaihtunut takaisin Moi:ksi, eli olen Suomessa. Vaihtoajan loppuessa, ei ollut hirveesti innostusta kirjoitella blogia, kun kaikki viimeiset minuutit yritin viettää parhaiden ystävien kanssa ulkoilmassa.

Sain hoidettua kaikki kouluun liittyvät asiat kuntoon ennen kotiinpaluuta, joten sillä saralla ei oikein ole mitään kerrottavaa. Sanotaan nyt kuitenkin, että koska palasin Suomeen aikaisemmin kuin muut, niin minulle lähetettiin kokeet Mikkeliin ja tein ne sitten uusintatilaisuudessa muiden opiskelijoiden kanssa. Toisen kurssin pääsin läpi ja toista en. Harmittaa tuo toinen kurssi, koska se oli tosi vaikea, enkä oikeastaan tajunnut siellä tunneilla mitään. Noh, opintopisteitähän minä en oikeastaan tarvinnut, joten siinä mielessä hylätty arvosana ei haitannut. Olen vain tottunut hoitamaan asiani kunnialla loppuun ja tuosta kuitenkin jäi vähän paha maku suuhun. No, voinpahan nyt sanoa, että olen onnistunut saamaan hylätyn kurssista..

Viimeinen viikonloppu Espanjassa vietettiin Mojacarissa. Tai meilkein oikeastaan viimeinen viikko.. Tapahtuma oli ESN Almerian järjestämä koko maanlaajuinen tapahtuma ja itse pääsin jo keskiviikkona järjestäjien mukana paikanpäälle, koska yksi heidän työntekijöistään oli perunut paikkansa. No, sehän passasi minulle, koska ei mulla sillä viikolla mitään muutakaan tekemistä ollut.
Auttelin sitten keskiviikko torstain ESN:n poikia kaikenlaisissa valmisteluissa ja mm excelin käyttäjänä olin erityisen ansioitunut. Valvottiin myöhään ja tehtiin hommia, vaikka lähinnä vain tietyt ihmiset teki oikeasti jotain. Tuntuu vähän siltä että mä olin yksi ahkerimmista työläisistä, koska kun mulle annettiin joku tehtävä hoidettavaksi niin mä sitten oikeesti tein sen pysähtymättä, enkä tuijotellut seiniä, juorunnut tai muuten vaan sekoillu edes takas. Espanjalaisilla on tapana tehdä työtä aina sitä mukaa mitä kerkeää. Noh, mielestäni kerkeis paljon paremmin jos vaan tekis ne hommat ja sillä siisti.

Perjantaina kaikki oli ihan stressaantuneita, koska itse tapahtuma alkoi pyörimään silloin. Mä sanoin kaikille, että viikonloppu tulee varmasti menemään hyvin, koska kaikki tapahtumaan tulijat on tullut juhlimaan, eikä niitä tule kiinnostamaan miten hirveen tärkeetä on aikataulutus.

Meidän hotellin oli tosi hieno ja kiva. Huoneet oli neljän tai kolmen hengen huoneita. Mä nukuin Valentinan ja Alman kanssa. Viikonloppu meni erinäisissä tapahtumissa, joista päätapahtumat oli Sportparty ja Whiteparty. Itse oisin tykänny ehkä whitepartysta eniten jos en olis ollu niiiiiiiiin hirveen väsyny. En ollu neljään päivään nukkunut juuri mitään, kun aluks olin järjestelly itse tapahtumaa ja sen jälkeen vielä varvolu urheilubileissä. Whiteparty oli rannalla ja kaikki oli bieliden nimen mukaisesti pukeutunu valkoiseen. Se oli kyllä tosi kivasti järjestetty ja olisin halunnut nauttia siitä enemmän, mutta koska olin aivan rättiväsynyt ja päätä särki, lähdin bileistä aikaisemmin pois ja menin hotellille nukkumaan, jotta jaksoin sitten taas illalla/yöllä jatkaa.

Sunnuntaina kun lähdimme Mojacarista pois, ajoimme bussilla Kuolleiden rannalle eli Playa de los muertos -nimiselle rannalle. Rannalle oli todella vaikea päästä, mutta mielestäni se oli vaivan arvoista. Monet valittivat rannan hiekan raekoosta, koska se oli enemmän pyöreää soraa kuin hiekkaa. Minua se ei haitannut, koska oli jo mielessäni kaukana Espanjasta. Olin alkanut miettimään kotiin paluuta, ja viimeiseen lauantai-iltaani mennessä sitä en ollut paljon miettinyt. Pienet itkut olin ensimmäisissä bileissä päästänyt, kun Alma sanoi mulle että tulee ikävöimään mua, mutta vasta sitten kuolleiden rannalla aloin oikeasti pohtimaan asiaa...

Oli todella kuuma päivä ja kaikki oli siellä rannalla tosi onnellisia. Mulla oli espanjanlippu mukana, niin että kaikki kaverit sai siihen kirjoittaa terveisiä mulle. Lippu täyttyikin aika nopeasti ja jotkut tekstit siinä on kyllä sitten sellasia että ne pistää joko hysteerisesti nauramaan tai itkemään. Yhdessä vaiheessa kun mut jätettiin hetkeksi rannalla yksin, niin mun oli pakko sulkea silmät, etten rupenu itkemään. Valentina tuntee mut sen verran hyvin, että se huomas mut ja tuli sitten hiljakseen istumaan mun viereen, eikä sanonu mitään. Noh, se ei tietenkään auttanu vaan aloin oikeesti itkemään ja jos mä alan itkemään niin se on melkee varma että Valentinakin rupee itkemään. Ja niinhän siinä kävi, Valentina rupes itkemään enemmän ku mä ja meidän osat siinä sitten vaihtu; lohdutettava rupes lohduttaa lohduttajaa. =D

Viikonloppu meni kokonaisuudessa todella hyvin, vaikka koko tapahtuman suunnitelmassa oli vähän aukkoja ja tyytymättömiäkin opiskelijoita varmasti löytyi. Itse nautin kuitenkin siitä että viimeinen viikonloppuni espanjassa tuli vietettyä parhaiden ystävien kanssa, eikä C/ Cantorian haisutalossa torakoiden seurassa.

Mä lähdin almeriasta tiistai iltana ja maanantai oli mulle kyllä todella rankka päivä. Mä olin kokoajan Valentinan kanssa ja yritin olla hirveesti miettimättä mitä huominen toi tullessaan. Olin laittanut laukut jo valmiiksi niin edes pakata ei tarvinnut. Facebookkiin oli laittanu ilmoituksen että meen maanantai-iltana La Clasicaan ja että jos joku halusi mut tulla hyvästelemään niin siellä se onnistuisi. Aika monihan sinne tuli mulle sanomaan heipat, mutta myös moni ei siihen kyennyt rankan viikonlopun jälkeen. Mua se ei haitannut koska mun parhaat ystävät oli kuitenkin paikalla: Demonit- Domingo-Valentina-Carlos. Sinä iltana itkettiin ja naurettiin ja nukahdettiin Valentinan sohvalle ja palattiin aamulla kotiin.

Paras kämppis, ystävä ja sisko

Kaikilla on itkusilmät mun viimeisenä iltana

En nukkunut kuin ehkä kaksi tuntia ja sen jälkeen aloin vielä pakkaamaan viimeiset jutut. Oltiin sovittu että klo 17 Carlos tulee autolla hakemaan ja sitä ennen Domingo ja Valentina olikin jo tullu mun kämpille. Carlos tuli vähän myöhässä ja mä olin vähän hermostunu koska tiesin että bussi lähtis puoli kuudelta. No, kerettiin asemalle ihan hyvin ja aseman ovilla meitä oli odottamassa Salvo. Pyydettii yhtä asemalla istujaa nappaamaan meidän viisikosta viimeinen kuva, ennen kuin mä lähdin. Mentiin ilmoitustaulujen ilmoittamalle laiturille odottamaan malagaan lähtevää bussia. Kun bussia ei ruvennut kuulumaan aloin huolestua ja ihmettelin että miksi se laituri oli vaihtunut, kun malagan bussit yleensä lähti eri laiturilta. Noh, sitten näin kun meidän ohi ajoi Malagaan menevä bussi. Mä menin paniikkiin ja sanoin heti että tuo oli kyllä mun bussi ja kirosin. Siinä pääsi sitten semmonen hätä itku että mitäs nyt teen. Carlos ja Domingo meni kysymään aseman sisältä että mikä on homman nimi ja siellä työntekijät oli myöntäny virheen laiturinumerosta ja että se tosiaan oli Malagaan menevä bussi.....

ONNEKSI se ei ollut viimeinen bussi Malagaan. Vielä yksi bussi oli malagaan sinä päivänä ja asema vaihto mun bussilipun. Ne sano mulle että mä kerkeen ihan hyvin sillä toisellakin bussilla, ja mä vähän rauhotuin, mutta ite oon aina tottunu menee hyvissä ajoin joka paikkaan, varsinkin lentokentille etten vaan myöhästy. Mulle kuitenkin sanottiin että mä kerkeän ja siihen tietoon sitten tuudittauduin.

Kun bussi tuli ja muno aika lähteä lähestyi, alkoi itkurituaalit. Kaikki itki ihan hirveesti ja mä vähän vähemmän. En tiiä miks en sitten itkeny niin paljon kun muut, mut mulle tuli vähän semmonen tyhjä olo. Halasin kaikkia ja sanoin että me nähdään pian ja että me voidaan jutella joka päivä. Nousin bussiin ja itkin kun demonit katto mua vielä viimeisen kerran ikkunasta.

Matka kotiin oli pitkä, ei voi muuta sanoa. Bussimatka kesti ikuisuuden vaikka nukuttelinkin. Heräsin noin klo 23.30 siihen tajuntaan että mun tyyliin pitäis olla jo lentokentällä, mutta olinkin vielä bussissa. Laitoin paniikkiviestin demoneille että oon vieläkin bussissa ja etten kyl ikinä tule kerkeemään siihen koneeseen. Noh, kymmenen minuutin päästä olinkin sitten Malagan asemalla ja juoksin matkalaukkuineni taksille, koska busseja lentoasemalle ei siihen aikaan enää menny. Istuin taxiin ja laskelin minuutteja ja kännykän akkun kestoa. Akku oli tietenkin sellaisella hetkellä loppumassa ja en oikein tienny että kerkeenkö sinne asemalle oikeeseen aikaan. Päästiin sit perille kuitenkin noin klo 00 ja kiitin taksikuskia. Kuski katto mua ja kysy että mihin oon menossa ja kun sanoin että kotiin, niin se sano mulle että " Et taida haluta lähteä". Olin vähän ihmeissäni ja sanoin että joo, en haluakkaan ja sitten lähdin hirveetä vauhtia etsimään kun bagdroppingia. Mulla oli aikaa jättää laukut klo 00.15 mennessä ja klo oli 00.05 ku olin saanut laukut jätettyä. Olin huojentunu ja lähdin kävelemään mun portille. Portille ei ollu pitkä matka,mutta siinä kävellessä mua vastaan alko marssia hirvee määrä vaaleita ihmisiä ja ajattelin että ompas outoa, kunnes tajusin että ne oli kaikki suomalaisia ja mulle tuli siinä semmonen kulttuurishokki olo: tota kieltäkö mä puhun ja Suomeenko mä oon tässä nyt matkalla....? Ne ihmiset oli just tullu suomesta sillä samalla finskin koneella jolla mun oli tarkotus lentää helsinkiin. Menin portille ja matkalla näin jopa pari tuttua. Portilla laitoin kännykän lähimpään pistorasiaan lataukseen ja kerkesin siinä sitten olla semmoset 15 minuuttia ennekö koneeseen nousu alkoi.

Olin viimeinen joka koneeseen nousi ja täytyy kyllä sanoa yksi asia mitä en ikinä uskonu sanovani: mä en tuntenu kuuluvani joukkoon ja kaikki ihmiset näytti todella oudoilta ja kaikki oli enemmän tai vähän hiljaa ja omassa rauhassaan. Juuri tuotahan mä olin suomalaisissa kaivannu, mutta silloin siinä lentokoneessa se oli ehkä hirveintä mitä pystyin kuvittelemaan. Onneksi lentokone oli puoliks tyhjä ja mulla oli kokonaiset kolme penkkiä koko matkan ajaksi. En tiiä olisinko siinä olotilassa halunnu istua jonkun suomalaisen vieressä.

Olin aamulla klo 6.30 helsingissä ja olin tosi väsynyt. Enemmän henkisesti kuin fyysisesti vaikka unikin oli kyllä jäänyt vähälle. Olin taas viimeinen joka koneesta poistui ja lähdin hakemaan laukkuja. Mun laukut tuli melkein ensimmäisinä, koska olin ollut varmaan viimeinen laukkujen jättäjä. Poistuin lentokentältä ja lähdin etsimään parempaa puoliskoa. Siellähän se oli parkkipaikalla odottamassa Pekon kanssa. Pekko huusi mulle hirveesti ja sitten kun se oli tajunnu että "aa se onkin mami" niin se vaan halusi takaisin autoon. Iskä ja äitikin tuli mua moikkaamaan, mutta siitä mentiin sitten mun äidin asunnolle ja mä pääsin nukkumaan.

Siinä oli mun viimeisistä päivistä ja matkasta vähän raporttia. Paljon olisi ollut yksityiskohtiakin enemmän, mutta tässä vaiheessa ne oli jo osa unohtunut, kun kuitenkin oon suomessa kohta kuukauden jo ollu.

Viimeinen kuva demoneista bussilaiturilla